Asianajajan palveluiden käyttäminen koetaan monasti vieraaksi. Lisäksi käsitys siitä, että asianajajan aloittaa laskuttamisen heti puheluun vastaamisesta, tuntuu olevan yleinen. Tämä käsitys on väärä. Asiansa kuvailu asianajajalle puhelimessa ei yleensä johda laskun kirjoittamiseen asiakkaalle. Lisäksi asian kartoittaminen on yleensä maksutonta tapahtuupa se sitten puhelimitse tai asianajajan luona alkupalaverissa. Vasta ongelman kartoittamisen jälkeen sovitaan toimeksiannosta.
Normaalisti, kun tilaa palvelun ammattilaiselta, joutuu asiakas itse maksamaan sitä koskevan laskun. Asianajajan laskulle on kuitenkin joskus mahdollista saada ulkopuolinen maksaja. Tälläinen taho voi olla vakuutusyhtiö tai valtion.
Lähes kaikilla on nykyään kotivakuutus, johon tavallisesti sisältyy yhtenä osana oikeusturvaa koskeva vakuutus. Tällöin vakuutusyhtiö korvaa suuriman osan asianajajan palkkiosta ja asiakkaan maksettavaksi jää vain pieni omavastuuosuus. Yleensä se on 15-20 %:ia laskun loppusummasta.
Asiakas voi olla oikeusavun piiriin kuuluva henkilö. Myös asianajajat hoitavat oikeusapujuttuja eikä asiakkaan tarvitse olla itse yhteydessä oikeusaputoimistoon. Oikeusavulla on mahdollista kattaa myös oikeusturvavakuutuksen omavastuuosuus. Asianajaja tekee tarvittaessa oikeusapuhakemuksen asiakkaan puolesta. Hakemukseen liittyy myös alla mainitun käyttövaran selvittäminen.
Mikäli asiakkaan käyttövara on alle 600 euroa kuukaudessa, valtio maksaa asianajajan palkkion kokonaan. Tällöin asiakkaan ei tarvitse itse maksaa euroakaan asianajajalleen. Käyttövara lasketaan karkeasti ottaen siten, että asiakkaan kuukausittaisista tuloista vähennetään muun muassa ennakonpidätys- ja muut palkansivukulut ja asumismenot.
Asiakkaan varallisuusasema ei yleensä muodosta estettä asian selvittämiseksi asianajajan avustuksella. Asiaa voidaan alustavasti kartoittaa yleensä ilman kustannuksia. Jos asiakkaan asia on sellainen, että se voidaan viedä eteenpäin, asianajopalveluihin turvautumista helpottaa mahdollinen oikeusturvavakuutus ja/tai oikeusapu.
(Em. juttu on julkaistu alunperin joulukuussa 2012 Lappeenrannan teknillisen yliopiston ylioppilaskunnan julkaisemassa lehdessä AALEF 4/2012, s. 10. Tämä juttu on muokattu siitä 26.2.2014)
