Suomalaiset ovat luottavaista kansaa. Luotetaan viranomaisten lisäksi kanssaihmisiin. Asioista sovitaan tuttujen ja vähemmän tuttujenkin kanssa suullisesti ja luotetaan siihen, että toinen pitää osansa. Näin toimitaan yllättävän yleisesti ja yllättävän isoissa asioissa. Useamman ihmisen omistamassa yrityksessä ei kirjata pelisääntöjä, työnteko tai urakka aloitetaan suullisesti sovitun perusteella, vuokra-asuntoon liittyen sovitaan remonteista tai lisäehdoista kirjaamatta niitä vuokrasopimukseen, vuokra-asunto annetaan tai otetaan vastaan ilman, että kirjattaisiin ylös asunnon kunto luovutushetkellä. Näin muutamia esimerkkejä mainitakseni.
Sopimalla asioista suullisesti ihminen ottaa aina ison riskin. Näin on siksi, että monia asioita laki ei säätele ollenkaan. Riitatilanteessa sopimus on ainoa, joka voi määrittää, miten toimitaan, jos toisen osapuolen suoritus menee päin mäntyä, viipyy tai sitä ei tule ollenkaan. Sopimus myös yleensä määrittelee, mitä kukin saa tehdä. Sen, joka väittää, että jotain on sovittu, pitää todistaa sekä sopimuksen olemassaolo että sen sisältö. Jos onnistuisi poikkeuksellisesti osoittamaan, että jokin sopimus oli, isoja ongelmia jää joka tapauksessa vähintään ehtojen osalta. Niissäkin asioissa, joita laki säätelee, asioiden paperille laittaminen suojaa aina molempia osapuolia. Suullinen sopimus on lähes yhtä hyvä kuin ei sopimusta ollenkaan.
Jos mietit pitäisikö asiat kirjata ylös paperille, kysy itseltäsi tämä kysymys: Onko sinulla varaa siihen, että toinen ei täytä ollenkaan omaa osaansa siitä, mitä olette sopineet ja mikään ulkopuolinen taho ei pysty tekemään asialle mitään? Jos vastaus on ei, kirjallinen sopimus on laadittava. Pienissä asioissa edes sähköpostein, yritysasioissa mielellään ammattilaisen avustuksella. Parempi aina miettiä pahin mahdollinen tilanne ja varautua siihen, kuin ottaa riski ja luottaa siihen, että mikään ei mene vikaan eikä mikään olosuhde muutu.
Artikkeli on julkaistu Kaupunkilehti Ankkurissa 18.4.2018
